Painava ovi avautuu hitaasti ja naristen.

Kestää hetken tottua hämärään huoneistoon. Lopulta tummat terävät ääriviivat alkavat hahmottua siellä täällä lojuvuksi laatikkokasoiksi. Laatikot vaikuttavat olevan täynnä sekalaista tavaraa. Onkohan joku muuttamassa?

Huhuilet: "Onko ketään kotona?" Ei vastausta. Eteisessä huomio kiinnittyy pyykkitelineeseen jossa lojuu sulassa sovussa rintaliivejä ja mustia boksereita. Kurkkaat oikealla olevaan keittiöön. Haistat ummehtuneen hajun joka lähtee valtavasta tiskivuoresta, pyödällä lojuu kulttuurisivuilta avattu vanha hesari.

Makuuhuoneen avoin tuuletusikkuna heiluttaa tummia verhoja. On jotenkin aavemainen tunnelma. Onneksi et pelkää pimeää. Huoneen molemmin puolin on samanlaiset petaamattomat sängyt ruttuisine lakanoineen ja niiden välillä on valtava tyhjä tila. ja tietenkin lisää muuttolaatikoita.

Olohuonetta valaisee nurkassa hohtava sinertävä näyttö. Olet juuri lukemaisillasi ruudulla näkyvää tekstiä kun jokin liikahtaa pimeässä nurkassa...

Sydämesi hakkaa tuhatta kun käännyt katsomaan mikä se oikein oli. Nurkassa näkyy pieni sykkyrällä oleva olento joka keinuu hiljalleen edestakaisin. "Anteeksi, en tiennyt että täällä oli joku kotona", toteat epävarmalla äänellä. Ei mitään vastausta. Alat lähestyä olentoa ja huomaat sen tuijottavan lasittunein silmin ulos ikkunasta. Tunnistat sen. "Mitä sinä oikein...?"


Olento värähtää kun kumarrut halaamaan sitä. Sen nahka tuntuu viileältä vaikka asunnossa onkin lämmin. Olento kääntää hitaasti päänsä sinua kohti ja näet tummissa silmissä kyyneleet. Sen ääni on karhea ja kuulostaa siltä kuin ei olisi puhunut viikkoihin. Se sanoo: "Ihmiset ovat rumia sisältäpäin."

Se iskee sinuun kuin salama. Ympäristörikokset, sodat, kulkutaudit, joukkomurhat, vainot, kidutukset, verikostot, murhat, petokset, hyväksikäytöt, pettämiset, valehtelut. Kaikki virtaa päähäsi valtavana hyökyaaltona ja salpaa hengityksesi.

Puristat olennon lujasti syliisi ja sanot: "Ei hätää, minä olen nyt tässä."




Olento olen minä.