Ihminen, joka miettii elämän tarkoitusta ja muuta vastaavaa ei voi koskaan olla onnellinen. Hän on jo elämänsä ehtoopuolella.

Kuljen kumisaappaat jalassa keskellä värikkäänä vellovaa lehtimerta. Vihreät, ruskea, keltaiset, oranssit ja punertavaiset lehdet singahtelevat metallisen huiskinan myötä ympäriinsä. tanssivat. Odotan sammakon tai siilinpoikasen ponkaisevan esiin jostain. niin ei kuitenkaan käy. Väistän komean väristä ja kokoista kärpässientä ja minua alkaa naurattaa kun muistan hassun tarinan taikasieniä metsästävistä rastatukista golfkentillä. Kyllä, menkääpä joskus hämyisen usvaisina syysaamuina katsomaan niin siellä ne kyyristelevät nurmilla suurennuslaseineen.. On seesteinen lauantaipäivä. Henkireikä. aikaa itselle ja ajatuksille.

Lehtien haravointia syyssäässä, päiväunia peiton alla lämpimässä, mainiota lohi-feta-salaatia, ja kaiken kruunaa 70-lukulainen neuvostoscifi. Ei voi kun ihmetellä Tarkovskyn kykyjä tarinankertojana, tai ei edes tarinan, vaan mielentilojen. Miten niin loistokkaita kirjoja voi edes muokata niin omanlaatuisiksi unenomaisiksi painostaviksi kuviksi. Rakastuin Solarikseen yhtä paljon kuin Stalkeriin.

Tuntuu että liian monet harrastavat ihmissuhteita nykyään sosiaalisina kokeina. tiedostamatta tai tietoisesti. Se on julmaa ja väärin. Mutta niinhän ihmiset aina ovat. Blogimaailma on nykyään täynnä kaikkea tätä. Ahdistaa, enkä siksi ole saanut ajatuksiani kirjattua tänne.

Kommentoija tarttui elämän suorittamiseen. Minäkin olen oikeasti yksi heistä, mutta minä sentään tiedostan sen ja osaan myös olla suorittamatta. Uskottelen itselleni että jouluun mennessä helpottaa, työ-, koulu- ja järjestöprojektit painavat päälle. Nukun kuusi tuntia yössä ja se on liian vähän. Minusta ei ole luovuttajaksi. (Oikeasti tämä on kaikki hyväksi minulle, osaan toimia paineen alla ja jäsentää asioita tärkeysjärjestykseen, näen olennaisen ja keskityn siihen, suoriudun aina mallikkaasti.) Tämä kaikki valmistaa minut siihen valtavaan markkinatalouden pyörään joka joskus vielä syöksee meidät kaikki kadotukseen. pikkusormi on jo menetetty.

On ihanaa tavata toinen ihminen joka suhtautuu intohimoisesti ja mielenkiinnolla opiskeluun. En nyt tarkoita niitä kilttejä tyttöjä, joille merkkaa ainostaan kymppirivi päättötodistuksessa, vaan aitoa innostusta uusien asioiden oppimiseen. Tuntemusta siitä että on oikealla alalla ja pitää siitä mitä tekee. Heitä on todella harvassa, yliopistomaailmassakin. Voin paljastaa teille salaisuuden että monille se on edelleen vaan pakkoa ja asioita opiskellaan vain tenttien takia. Mutta voiko kaikesta aina syyttää suomalaista luonteenpiirrettä? Eikö se ole jo rasismia?

Miksi aina päädy ihmisten kanssa konfliktiin.

Ja se johtuu siitä että tytöt, joilla paljon poikakavereita on, minuun ihastuvat.

       Näin käy aina. ja sitten on hankalaa.


Pojat ovat äärettömän mustasukkaisia, vaikka ovat tytön parhaat kaverit. Äärettömän. mukavia poikia, kaikenkaikkiaan. Mutta aina kun ovat kahden kanssani, saan kuulla "jos teet pahasti hänelle, tulen ja hakkaan sinut."
He eivät ole ymmärtäneet ihmissuhteiden oikeaa olemusta. Jos tekee pahaa toiselle, tekee pahaa myös itselleen. Siihen ei pysty kuin tunteeton.Minä en sellainen ole. en.                                     halua.

Välillä olen maailman yksinäisin. Tässä maassa ainut ajatuksineni. Muut vaan suorittamassa elmäänsä. Rakentavansa ihmissuhdettaan, kasvattamassa puolivuotiastaan, tekemässä vuorotyötään, vaatimassa oikeuksiaan.

Muutos ei tule kuin katastrofin katta.

Ensikuuntelu menossa. Ai minkä? No CMX:n Talvikuningas tietysti. Herättää monia ajatuksia ja kysymyksiä.
Harhailen tulevaisuuteen. Sadan vuoden päästä tätä maata ja ennenkaikkea tätä kieltä ei enää ole.
Suomalainen identiteetti yksinkertaisesti katoaa. Ja kun tuhannen vuoden päästä tämä sivilisaatio kaivetaan jälleen mudasta,
mitä ne tajuavat näiden kauniiden sanojen todellisesta merkityksestä? Yhtä vähän kun me asteekkien elämästä...
Meidät korkeintaan museoidaan, viihteellistetään.

Talvikuningas vie tempaa kuulijansa sotaan tuhansien valovuosien päähän. Sotaa käydään monilla eri tajunnan tasoilla
ajassa ja paikassa. Mutta en kerro miten tarina päättyy, se sinun on selvitettävä itse.

Siinä on kaikki mitä rakastan scifissä. Se miten ihmisten ja maailmankaikkeuden ongelmia voidaan käsitellä
niin vieraassa ja oudossa ympäristössä. Kaikki palautuu aina siihen mitä meidän päämme sisällä liikkuu ja
tapahtuu. Vaikka kyse olisi tappajasatelliittikyborgeista, arkkienkelikimairoista.

Minua yritetään houkutella todella vastuulliseen näkyvään hommaan. Peloittaa semmoinen, joutuisin ratkomaan
toisten ihmisten ongelmia ja konflikteja. En vain kestä sitä kun ihmiset tappelevat (eivätkä asiat).
Mutta minä vastustan sisäistä luontaista johtajuuttani, jota minulla ei ole.
En ehkä lähde. (tai lupasin pohtia asiaa)


Ja muistakaahan tytöt ja pojat,

    kaikki pettävät aina.




           ehkäisykin.

Tullessani kotiin televisio on päällä ja tajuan etten ole yksin.

olen yksin.

Suuri huoneisto näyttää kovin autiolta kun siitä asuttaa vain puolet.
Synttärini olivat viime vuonna katastrofaalinen spektaakkeli, joten tänä vuonna aion pyrkiä vähintään samaan.
Tervetuloa siis, ensi viikon ********na Tampereen ********an kaupunginosaan ******  ******lle.

Saanen kertoa teille tarinan, tarinan otsikon takaa. Miksi juuri Silmien takana? Ei ainoastaan siksi että olen vannoutunut ja fanaattinen CMX-fani. Silmillä on suuri merkitys minulle. Omistan nimittäin äärettömän söpön suloiset ruskeat nappisilmät. Niihin aina välillä ihastutaan, ja niillä voi myös ottaa koiranpentubambikatseen, jolla saa aina kaiken anteeksi. Harva pystyy katsomaan minua kovin pitkään silmiin.

(niinpä minä taas ihastutin yhden itseeni)

Olin vain melkoisen kiltti, kohtelias, mukava, söpö ja puhelias. Ja kaipasin hellyyttä & läheisyyttä. Nyt se huokailee perääni enkä oikein tiedä. en vaan tiedä...

Painava ovi avautuu hitaasti ja naristen.

Kestää hetken tottua hämärään huoneistoon. Lopulta tummat terävät ääriviivat alkavat hahmottua siellä täällä lojuvuksi laatikkokasoiksi. Laatikot vaikuttavat olevan täynnä sekalaista tavaraa. Onkohan joku muuttamassa?

Huhuilet: "Onko ketään kotona?" Ei vastausta. Eteisessä huomio kiinnittyy pyykkitelineeseen jossa lojuu sulassa sovussa rintaliivejä ja mustia boksereita. Kurkkaat oikealla olevaan keittiöön. Haistat ummehtuneen hajun joka lähtee valtavasta tiskivuoresta, pyödällä lojuu kulttuurisivuilta avattu vanha hesari.

Makuuhuoneen avoin tuuletusikkuna heiluttaa tummia verhoja. On jotenkin aavemainen tunnelma. Onneksi et pelkää pimeää. Huoneen molemmin puolin on samanlaiset petaamattomat sängyt ruttuisine lakanoineen ja niiden välillä on valtava tyhjä tila. ja tietenkin lisää muuttolaatikoita.

Olohuonetta valaisee nurkassa hohtava sinertävä näyttö. Olet juuri lukemaisillasi ruudulla näkyvää tekstiä kun jokin liikahtaa pimeässä nurkassa...

Sydämesi hakkaa tuhatta kun käännyt katsomaan mikä se oikein oli. Nurkassa näkyy pieni sykkyrällä oleva olento joka keinuu hiljalleen edestakaisin. "Anteeksi, en tiennyt että täällä oli joku kotona", toteat epävarmalla äänellä. Ei mitään vastausta. Alat lähestyä olentoa ja huomaat sen tuijottavan lasittunein silmin ulos ikkunasta. Tunnistat sen. "Mitä sinä oikein...?"


Olento värähtää kun kumarrut halaamaan sitä. Sen nahka tuntuu viileältä vaikka asunnossa onkin lämmin. Olento kääntää hitaasti päänsä sinua kohti ja näet tummissa silmissä kyyneleet. Sen ääni on karhea ja kuulostaa siltä kuin ei olisi puhunut viikkoihin. Se sanoo: "Ihmiset ovat rumia sisältäpäin."

Se iskee sinuun kuin salama. Ympäristörikokset, sodat, kulkutaudit, joukkomurhat, vainot, kidutukset, verikostot, murhat, petokset, hyväksikäytöt, pettämiset, valehtelut. Kaikki virtaa päähäsi valtavana hyökyaaltona ja salpaa hengityksesi.

Puristat olennon lujasti syliisi ja sanot: "Ei hätää, minä olen nyt tässä."




Olento olen minä.