Kyllä, minäkin olen hieman hurahtanut animeen. Japanialaisessa ajattelutavassa on jotain niin paljon enemmän kuin länsimaisen viihteen viihteen huipuissa. Ehkä se on se perussuomalainen ujous, kiltteys ja nöyryys mikä siinä viehättää. Kuitenkin, krapulasunnuntain vietin ihanaisesti katsellen Subtv:lläkin esitetyn Full Metal Alchemistin loppuun. Vaikka sarja sisälsi makuuni hieman liikaa huumoria ja kevytmielisyyttä on sen maailma tavattoman rikas ja monipuolinen. Rakastin etenkin synkkiä jaksoja, joissa päähenkilöille paljastui toinen toistaan kivuliaampia totuksia menneisyydestä ja elämästä. Viihteen täytyy tuntua jossain, ja ahdistus on tunteista vahvimpia

Hieman samaa tyylisuuntaa edustaa paras näkemäni animesarja, Neon Genesis Evangelion. Alun robottipokemontaisteluista kasvaa uskomattoman vahva ja syvällinen seikkailu, joka tapahtuu kaiken aikaa suurimmaksi osaksi katsojan pään sisällä. Miten paljon voikaan sanoa silloin kun ei puhuta mitään. Muistan aina parhaiten kohtauksen, jossa kaksi tarinan keskeistä henkilöä matkusti hissillä. Samaa liikkumatonta ja hiljaista kuvaa näytettiin ainakin kaksi minuuttia. Aika tuntui loputtoman pitkältä, mutta kertoi niin valtavasti henkilöiden suhteista.
Ainoa asia mikä jäi harmittamaan, on se etten tunne Raamattua tarpeeksi hyvin että olisin saanut kaiken irti sarjasta. Sehän nimensä mukaan vilisee uskonnollisia viittauksia.

Oma lukunsa on tietysti minulle rakkaat studio Ghiblin anime-elokuvat. Niissä pääsee aina näkemään upeita satumaisemia ja ilostumaan ja ihastumaan aidosti. Toisaalta taas esimerkiksi Grave of the fireflies on surullisimpia sotakuvauksia mitä olen koskaan nähnyt.

Iloista, satumaista, ahdistavaa, syvällistä mutta ennenkaikkea oivaltavaa. Sellaisena haluan animeni.